“Minä osaan ja minä riitän.”

Kun luet nämä sanat, mitä ne herättävät sinussa?

Tuntuuko lause luontevalta vai herääkö mielessäsi heti vastaväite?

Ehkä ajatus siitä, että osaan paljon, mutta en vielä tarpeeksi. Tai että riittäminen tuntuu mahdolliselta vasta sitten, kun seuraava tavoite on saavutettu, seuraava projekti onnistunut tai seuraava haaste ratkaistu.

Olen huomannut palaavani tähän teemaan yhä uudelleen coaching-keskusteluissa yrittäjien, johtajien, esihenkilöiden ja asiantuntijoiden kanssa. Yllättävää kyllä, keskustelujen lähtökohtana ei yleensä ole osaamisen puute. Päinvastoin.

Usein vastassani istuu ihminen, jolla on vuosien kokemus, vahva ammattitaito ja pitkä lista onnistumisia. Hän on tehnyt vaikeita päätöksiä, kantanut vastuuta, rakentanut yritystä tai johtanut muita muutosten keskellä. Hän on saanut kiitosta työstään ja saavuttanut tavoitteita, joiden eteen on tehnyt määrätietoisesti töitä.

Silti keskustelun edetessä esiin nousee tuttu ajatus.

"Olisin voinut tehdä tämän vielä paremmin."

"Minun pitäisi jo osata tämä."

"En tiedä, olenko oikeasti niin hyvä kuin muut ajattelevat."

Harvoin nämä ajatukset sanotaan ääneen työpaikan käytävällä tai kokoushuoneessa. Usein ne jäävät oman mielen sisäiseksi keskusteluksi. Juuri siksi niiden vaikutusta on myös vaikea huomata.

Ajattelen, että työelämässä puhutaan paljon osaamisesta, mutta huomattavasti vähemmän siitä, millainen suhde ihmisellä on omaan osaamiseensa. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Ihminen voi olla erittäin osaava ja silti epäillä itseään jatkuvasti. Tai hän voi tunnistaa omat vahvuutensa, mutta kokea, ettei mikään onnistuminen tunnu riittävän pitkäksi aikaa. Silloin ongelma ei välttämättä ole osaamisessa. Isoin haaste voi olla siinä tavassa, jolla ihminen arvioi itseään.

Miksi osaaminen ja riittävyyden kokemus eivät aina kohtaa?‍

Työelämässä puhutaan paljon huijarisyndroomasta. Sana on tullut coachina tutuksi, ja hyvästä syystä. Moni tunnistaa kokemuksen siitä, että onnistumisista huolimatta oma osaaminen tuntuu riittämättömältä.

Silti huomaan usein miettiväni, kuvaako sana ilmiötä riittävän syvästi. En usko, että useimmat ihmiset epäilevät itseään siksi, etteivät he näkisi omaa osaamistaan lainkaan. Usein he tunnistavat sen. He vain asettavat sille jatkuvasti uuden mittarin.

Kun yksi tavoite saavutetaan, katse siirtyy jo seuraavaan. Kun työ saa kiitosta, huomio kiinnittyy siihen yhteen asiaan, joka olisi voinut mennä paremmin. Kun jokin onnistuu, mieli alkaa pohtia, onnistuuko seuraava yhtä hyvin. Tämä on hyvin inhimillistä.

Kasvu ja halu kehittyä ovat arvokkaita asioita. Ne vievät eteenpäin ja auttavat rakentamaan osaamista läpi työuran. Mutta joskus kehittymisen halu muuttuu huomaamatta tavaksi mitata omaa arvoa. Silloin onnistuminen ei enää tunnu pysähdyspaikalta ja saavutukselta, vaan välipysäkiltä matkalla johonkin, joka on vielä saavuttamatta. Ikäänkuin mikään ei riittäisi.

Huomaan coachingissa, että moni tunnistaa tämän vasta, kun siitä pysähtyy puhumaan ääneen. Yksi asiakkaani sanoi coaching-prosessin jälkeen:

"Kaikki vastaukset olivat jo minulla. Coaching auttoi kaivamaan ne esiin."

Useinkaan ihmiseltä ei puutu osaamista. Häneltä puuttuu tila nähdä oma osaamisensa ilman jatkuvaa arviointia. Juuri tässä kohtaa itsetuntemus alkaa saada uuden merkityksen.

Itsetuntemus ei ole ensisijaisesti omien vahvuuksien listaamista tai persoonallisuuden ymmärtämistä. Minulle itsetuntemus on ennen kaikkea kykyä tunnistaa, mistä käsin johdan itseäni. On hyvä pysähtyä aika-ajoin ja pohtia näitä kysymyksiä:

Ohjaako minua uteliaisuus vai pelko?

Rakennanko työtäni omien arvojeni vai ulkoisten odotusten varaan?

Ja ennen kaikkea – millä tavalla puhun itselleni silloin, kun kukaan muu ei ole kuulemassa?

Uskon, että juuri nämä kysymykset ratkaisevat enemmän kuin yksikään uusi menetelmä, tehokkuusvinkki tai työelämän trendi.

Sillä tapa, jolla johdamme omaa ajatteluamme, näkyy väistämättä myös tavassa, jolla johdamme työtämme, päätöksiämme ja muita ihmisiä. Siksi en usko, että lause "Minä osaan ja minä riitän" on lähtökohta. Ajattelen, että se on seuraus. Se alkaa rakentua vähitellen silloin, kun ihminen oppii katsomaan itseään yhtä rehellisesti kuin ennenkin – mutta hieman lempeämmin ja aidosti hyväksyen.

Kun vaativuus alkaa johtaa elämää

Vaativuudesta puhutaan paljon, mutta harvoin pysähdymme miettimään, miltä se oikeastaan näyttää arjessa. Se ei useinkaan näyttäydy täydellisyyden tavoitteluna tai kohtuuttomina tavoitteina. Päinvastoin. Se voi näyttää hyvin vastuulliselta, tunnolliselta ja jopa ihailtavalta.

Se näkyy siinä, että haluaa valmistautua huolellisesti ja pitää lupauksensa. Että tekee työnsä hyvin ja haluaa kehittää itseään.

Nämä eivät ole ongelmia. Ne ovat ominaisuuksia, joita työelämässä arvostetaan – ja aivan syystä. Vaativuus muuttuu kuormittavaksi kuitenkin silloin, kun tekemisen mittariksi ei enää riitä hyvin tehty työ. Mittariksi alkaa huomaamatta tulla oma ihmisarvo. Silloin onnistuminen ei enää kerro vain siitä, että jokin asia meni hyvin. Se alkaa kertoa siitä, olenko itse riittävä.

Ja epäonnistuminen ei tunnu vain epäonnistumiselta. Se alkaa tuntua siltä kuin omassa ihmisessä olisi jotakin vialla. Juuri tässä kohtaa vaativuus muuttuu vähitellen tavaksi suhtautua itseen.

Olen huomannut coachingissa, että tätä on usein vaikea tunnistaa. Ihminen tarvitsee pysähtymistä ja tukun hyviä kysymyksiä pystyäkseen tunnistamaan asiat. Moni sanoo aluksi:

"Olen kyllä toisinaan vähän vaativa itseäni kohtaan."

Kun keskustelu etenee, tuo "vähän" alkaa saada aivan uusia mittasuhteita. Huomaamme yhdessä, että työpäivä ei oikeastaan koskaan lopu työpäivään. Vaikka tietokone suljetaan, mieli jatkaa arviointia.

Olisiko pitänyt sanoa tuo asia toisin?

Miksi en huomannut tätä aiemmin?

Entä jos tein väärän päätöksen?

Pitäisikö minun vielä lukea tuo raportti uudelleen?

Nämä ajatukset eivät ole merkki siitä, että ihminen olisi heikko tai epävarma. Ne ovat usein merkki siitä, että hän kantaa työtään hyvin vakavasti. Juuri siksi niihin on helppo tottua ja turtua. Vähitellen jatkuvasta arvioinnista tulee niin tavallista, ettei sitä enää huomaa. Silti sillä on vaikutuksia, jotka ulottuvat paljon työtehtäviä laajemmalle.

Sisäinen puhe ei jää oman mielen sisälle

Ajattelemme helposti, että sisäinen puhe on yksityinen asia. Että se koskee vain sitä, miten suhtaudumme itseemme. Minun kokemukseni on toisenlainen. Tapa, jolla puhumme itsellemme, alkaa vähitellen näkyä myös tavassa, jolla olemme suhteessa muihin ihmisiin.

Jos en koskaan koe tehneeni tarpeeksi, minun voi olla vaikea huomata myös muiden onnistumisia. Jos en anna itselleni lupaa olla keskeneräinen, minun voi olla vaikea hyväksyä keskeneräisyyttä myöskään työyhteisössä. Jos mittaan jatkuvasti omaa arvoani suoritusten kautta, alan helposti – usein täysin tiedostamattani – arvioida myös muita samoilla mittareilla.

Siksi itsensä johtaminen ei ole vain henkilökohtainen hyvinvointitaito. Se on myös johtamisen taito.

Työyhteisön ilmapiiri rakentuu pienistä asioista: siitä, millaisia kysymyksiä esihenkilö esittää, miten hän suhtautuu virheisiin, miten hän antaa palautetta ja millaista esimerkkiä hän näyttää omalla toiminnallaan.

Jos johtaja elää jatkuvan vaativuuden keskellä, sitä ei tarvitse koskaan sanoa ääneen. Työyhteisö aistii sen. Ja aivan samalla tavalla työyhteisö aistii myös sen, jos johtaja suhtautuu itseensä realistisesti, inhimillisesti ja luottavaisesti. Johtajuus ei synny vain siitä, mitä teemme. Se rakentuu aina myös siitä, millainen suhde meillä on itseemme.

Suorittaminen ei aina näy kiireenä

Kun puhumme suorittamisesta, mieleen tulee helposti täyteen ahdettu kalenteri ja pitkät työpäivät. Todellisuudessa suorittaminen voi olla paljon hienovaraisempaa, sisällä jylläävää. Se voi olla kyvyttömyyttä pysähtyä onnistumisen äärelle. Se voi olla tunne siitä, että seuraava tavoite on aina tärkeämpi kuin juuri saavutettu. Se voi olla tapa aloittaa jokainen uusi projekti ajatuksella, että nyt pitäisi näyttää, mihin pystyy.

Olen huomannut, että kaikkein kuormittavinta ei useinkaan ole työn määrä. Kuormittavinta on jatkuva arviointi. Se vie energiaa silloinkin, kun mitään näkyvää ei tapahdu.

Siksi hyvinvointi ei rakennu vain levosta tai lomista. Se rakentuu myös siitä, millainen ilmapiiri omassa mielessä vallitsee tavallisena tiistaiaamuna. Kysy itseltäsi hetkessä:

Millä äänensävyllä puhun itselleni, kun jokin menee pieleen?

Millä tavalla suhtaudun itseeni, kun en vielä tiedä vastausta?

Annanko itselleni saman ymmärryksen, jonka tarjoaisin hyvälle ystävälle tai kollegalle?

Nämä eivät ole pieniä kysymyksiä. Ne ovat kysymyksiä, jotka määrittävät vähitellen sitä, millaista elämää rakennamme. Siksi uskon, että itsensä johtaminen alkaa paljon ennen kalenteria, tavoitteita tai ajanhallintaa. Se alkaa siitä tavasta, jolla olemme suhteessa itseemme. Ja juuri siksi lause "Minä osaan ja minä riitän." ei ole kehotus ajatella positiivisemmin. Se on kutsu tutkia, millainen suhde sinulla on itseesi silloin, kun kukaan muu ei ole arvioimassa sinua.

Itsetuntemus vapauttaa käyttämään omaa osaamista

Joskus ajatellaan, että itsetuntemus tarkoittaa sitä, että oppii tuntemaan omat vahvuutensa ja kehittämiskohteensa. Se on tärkeää, mutta ajattelen, että itsetuntemuksen merkitys on paljon syvempi. Parhaimmillaan itsetuntemus muuttaa tapaa, jolla ihminen on suhteessa itseensä. Se ei poista epävarmuutta eikä tee elämästä ongelmatonta. Se ei myöskään tarkoita, että vaikeat ajatukset katoaisivat.

Sen sijaan se muuttaa sitä, kuinka paljon valtaa annamme niille. Tämä on yksi merkittävimmistä asioista, joita olen saanut seurata coaching-prosesseissa.

Muutos ei yleensä ala siitä, että ihminen löytää uuden tavoitteen tai tehokkaamman toimintamallin. Se alkaa paljon hiljaisemmasta hetkestä. Siitä, kun hän huomaa ajattelevansa tavalla, jota ei ole aikaisemmin pysähtynyt tutkimaan.

"Huomaan vaativani itseltäni enemmän kuin keneltäkään muulta."

"Huomaan, että pidän onnistumisia itsestäänselvyyksinä, mutta epäonnistumisia todisteina siitä, etten ole riittävä."

"Huomaan, että päätöksiäni ohjaa usein pelko siitä, mitä muut ajattelevat."

Nämä ovat pieniä havaintoja. Mutta niiden vaikutus voi olla yllättävän suuri, jopa käänteentekevä. Sillä vasta silloin, kun ihminen tunnistaa oman ajattelunsa, hän voi myös alkaa valita toisin.

Muutos ei synny uusista vastauksista

Yksi yleisimmistä väärinkäsityksistä coachingista on ajatus, että sen tarkoitus on antaa vastauksia. Näin se ei ole, koska hmisellä itsellään on jo vastaukset. Ne ovat vain jääneet kiireen, vaativuuden ja jatkuvan suorittamisen alle. Coachingkeskustelut ovat paikka, jossa näitä vastauksia on turvallista ja mahdollista etsiä yhdessä ja tavoitteelliseti.

Coachingissa kaikkein merkityksellisimmät hetket eivät synny silloin, kun uusi ratkaisu löytyy. Ne syntyvät silloin, kun ihminen alkaa kuulla oman ajattelunsa hieman selkeämmin.

Se muistuttaa siitä, että ihmisen potentiaali ei useinkaan odota jossakin tulevaisuudessa. Se on olemassa jo nyt. Mutta se ei pääse näkyviin, jos kaikki energia kuluu oman riittävyyden arvioimiseen. Asiakkaani kuvasi coachingia näin:

"Sain peilin, johon heijastaa omia ajatuksiani."

Pidän tästä peili -vertauksesta erityisesti siksi, että se kuvaa hyvin sitä, mitä ajattelen coachingin olevan. Ei neuvomista. Ei valmiiden vastausten tarjoamista. Vaan tilaa, jossa ihminen saa rauhassa tutkia omaa ajatteluaan ja huomata jotakin, mikä on ollut siinä koko ajan.

Kun suhde itseen muuttuu, myös toiminta muuttuu

Coachingin vaikutukset näkyvät harvoin vain yhdessä asiassa. Kun ihminen alkaa suhtautua itseensä tietoisemmin ja lempeämmin, muutos ulottuu usein monelle elämänalueelle. Päätöksenteko selkiytyy. Omien rajojen tunnistaminen helpottuu.

On helpompi sanoa kyllä asioille, jotka ovat omien arvojen mukaisia, ja yhtä lailla sanoa ei silloin, kun jokin vie kauemmas siitä, mikä on merkityksellistä. Yksi asiakkaani kuvasi tätä muutosta näin:

"Nyt osaan asettaa tavoitteita realistisemmin ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan."

Toinen sanoi:

"Raja on nyt selkeämpi. Rajaamisen avulla jaksan paremmin."

Kun luen näitä palautteita, huomaan, että ne eivät oikeastaan kerro tavoitteista tai ajanhallinnasta. Ne kertovat suhteesta itseen. Siitä, että ihminen on alkanut kuunnella itseään yhtä tarkasti kuin hän on aikaisemmin kuunnellut ympäristön odotuksia.

Juuri siinä kohtaa syntyy myös uudenlainen johtajuus. Ei siksi, että ihminen oppii uuden johtamismallin. Vaan siksi, että hän ei enää johda itseään pelkästään vaativuuden kautta.

Riittävyyden kokemus ei pysäytä kasvua – se mahdollistaa sen

Joskus pelätään, että jos ihminen alkaa ajatella olevansa riittävä, hän lakkaa kehittymästä. Oma kokemukseni on päinvastainen.

Ihminen, joka kokee olevansa jatkuvasti riittämätön, käyttää valtavasti energiaa oman asemansa varmistamiseen. Hän varmistaa, tarkistaa, täydentää ja lykkää. Hän miettii, mitä muut ajattelevat. Hän yrittää välttää virheitä. Kasvulle jää vähemmän tilaa.

Kun taas ihminen, joka tunnistaa oman arvonsa myös keskeneräisenä, uskaltaa oppia. Hän uskaltaa kysyä. Hän uskaltaa kokeilla. Hän uskaltaa myös epäonnistua, koska epäonnistuminen ei enää määritä hänen ihmisarvoaan.

Minusta juuri tässä kohtaa lause "Minä osaan ja minä riitän." saa uuden merkityksen. Se ei tarkoita, että kaikki olisi valmista. Se tarkoittaa, että voin kasvaa ilman, että minun täytyy jatkuvasti todistaa oikeuttani kasvaa. Ja ehkä juuri siinä on itsetuntemuksen suurin lahja.

Se ei pienennä tavoitteita. Se vapauttaa ihmisen käyttämään osaamistaan rohkeammin, tekemään päätöksiä omista arvoistaan käsin ja rakentamaan työelämää, jossa onnistuminen ei synny jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta vaan luottamuksesta siihen, että oma osaaminen kantaa myös silloin, kun kaikkea ei vielä tiedä.

**********

Jos tunnistit tekstistä jotakin omasta tavastasi ajatella, ehkä kaikkein tärkein askel ei ole löytää lisää vastauksia. Ehkä tärkeintä on pysähtyä niiden kysymysten äärelle, jotka ovat jo pitkään odottaneet huomiotasi.

Jos haluat tutkia niitä yhdessä, voit tutustua coaching-palveluihini täällä.

Pysähdytään sinuun, jotta voit aidosti lausua sanat: Minä osaan. Minä riitän.

– Mari Elina